On outoa tuntea sisällä sellaista vihaa, johon en oo oikeutettu. Mun ei kuuluisi olla tympääntyny ystävälle. Mut silti olen. Tunteistaan pitäisi osata puhua. Se on vaan hirveän vaikeaa. Minullekkin.

Ystäväni ei kuitenkaan puhunut ja se oikeastaan satutti. Ei kuitenkaan niin paljon, että suuttuisin ystävälleni. Minun pitäisi ymmärtää häntä ja sitä olen tässä yrittänytkin.
Osaan kätkeä kaiken surun ja masennuksen kasvojeni taakse ja osaan hymyillä tarpeen tullen. Osaan nauraakkin tarpeen tullen, hysteeristäkin naurua.
Olen useinkin peittänyt kaiken. Silti ystäväni kysyy multa aina "onko kaikki hyvin, oot hiljanen". Ja tottakai vastaan aina "joo kaikki on hyvin" tai jotain sen tapaista.

Voi hitto. Nyt on syyllinen olo, kun kirjoitin tän kaiken.

Kiitti.