12-vuotiaana en oikeastaan tiennyt paljon mistään. Olin naivii. Nykypäivän 12-vuotiaat tietävät paljon sellaisesta, joka oli minulle uutta ja erikoista. Meikit, eritoten meikkaaminen. Vaatteet, ulkonäkö, hiukset, pojat, paneminen, juominen...

Lista vaan jatkuu. En kuitenkaan häpeä sitä, etten tiennyt mitä ripsentaivutinta käytettiin. Nyt tiedän!

Aloin kiinnittää ulkonäkööni huomiota varmaan joskus seiska luokan alussa. Olin ruma. Olin oikeasti ruma. Mutta en piitannut siitä. Olin parempi ihminen silloin. Olin iloinen, en haukkunut ihmisiä heidän ulkonäkönsä vuoksi. Kaikissa ihmisissä oli paljon hyvää.
Ja nyt kun mietin tuota kaikkea tajuan olleeni tyhmä.

Tiesin muiden haukkuvan mua, ja okei, se sattuikin. Mutta olen kestänyt kaiken sen paskan, mikä on ladottu mun niskaan. Tai luulin kestäneeni.

Ei haukku haavaa tee, mutta kyllä se tekee. En ole itsevarma, en pidä itseäni AINA kauniina. Kun joku on tullut ja sanonut sua läskiksi miljoona kertaa uudelleen ja uudelleen. Sun itsetunto rusentuu joka kerta pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopulta sitä ei ole.

Ja itsetunnon uudelleenkasaaminen vie aikaa.
Olen vasta nyt kokoamassa itseäni uudelleen. Uusi elämä pääkaupungissa helpottaa toivottavasti. Samoin uusi koulu, jossa tyypit on vanhempia ja viisaampia. Toivonmukaan.