Pojat karttaa mua. Sen vaan tuntee. Vaikka mä vain juttelen niiden kanssa mesessä, vaikka mä puhun niiden kanssa livenä. TAI SE ON VAAN SE ETTÄ OON NIIN  EPÄVARMA ITSESTÄNI!

Joinain päivinä mulla on, (niinkuin aina joskus kaikilla) kaunis olo. Se kestää sen hetken. Sitten katson seuraavan kerran peiliin työpaikalla. Ei helvetti. Onneksi täällä ei käy ketkään tutut. Ajattelen, että kaikki ihmiset jotka mua katsookin, pitää mua jotenkin iljettävänä tai luotaantyöntävänä ihmisenä. Kai jätkät jotenkin aistii sen. Epävarmuuden. Niinkuin hevoset ja koirat aistii pelon.

Onneksi pojat kasvaa miehiksi, mutta harmi kun se tapahtuu niin saatanan hitaasti. Suurimman osan mun ikäisten poikien huumori on valitettavasti jumittunut sinne kikkeli tasolle. Kai ne siitä yli kasvaa.