Olen kesällä katsonut paljon piirrettyjä ja ajaessani tänään serkun tykön, mietin, miksi piirrettyjä katsovia tyyppejä pidetään yleensä jälkeenjääneinä ja lapsellisina?

En pidä itseäni kumpanakaan, vaikka piirrettyjä katsonkin. Eikö ole luonnollista, että haluaa edes joskus uppoutua Disney leffojen onnellisiin ja suloisiin satuihin? Haluan itse ainakin tuntea olevani vielä pieni, jolloin en vielä ymmärtänyt elokuvaa ollenkaan. Silloin lapsuusmuistot vyöryvät tajuntaan ja alkaa kaihoisasti muistelemaan leikkejä ja päiväkoti aikaisia kavereitaan...

Pienenä vannoin, etten kasvaisi aikuiseksi, kun olin nähnyt Peter Panin. Ja Leijonakuninkaan nähtyäni toivoin, että voisin muuttua eläimeksi.

Onneksi minulla oli (ja on edelleen) ystäväni, jonka kanssa sain olla leijona afrikan savannilla, sain olla merenneito meressä, sain olla ihan mitä vaan! Ja saan olla edelleenkin.

Mutta ehkä en kuitenkaan ala leikkimään leijonanpentua kaupassa.